Aino Kassinen ja minä

Julkaistu perjantaina 26.11.2010 0 96

Isälläni oli tapana neuvoa, että kadonnutta esinettä kannattaa etsiä sieltä missä se kaikkein todennäköisimmin on. Nuorena en oikein ymmärtänyt, miksi muuten fiksu mies antaa noin hölmöltä kuulostavia neuvoja – huumori avautui vasta myöhemmin.

 

Jostain aikakauslehdestä luin, että on toinenkin vaihtoehto: Kadonneen esineen sijaintipaikkaa voi kysyä naiselta, joka istuu nojatuolissa hämärässä asunnossaan toisella puolella kaupunkia. Hänellä oli kuulemma selvänäköisyyden kyky, joka ohjaa kysyjän oikeaan paikkaan.

 

1960- ja 70-luvuilla Aino Kassinen oli ns. household name. Hänellä oli oma ennustuspalsta Uusi Maailma -lehdessä, ja häntä haastateltiin laveasti eri tiedotusvälineissä, myös televisiossa.

 

Mielenkiintoinen julkkis siis, mutta ei tietenkään mitään verrattuna Uri Gelleriin, joka esiintyi television erikoisohjelmassa 1974 taivutellen metalliesineitä. Kaikkea ihmeellistä kuului yliluonnolliseen maailmaan: yksi voi ilman silmiä nähdä missä kadonnut avain on, ja toinen voi ilman työkaluja taivuttaa avaimen.

 

Ihan varmasti en muista, näinkö Kassista televisiossa, mutta Geller-shown näin. Meilläkin kaivettiin joku äidin vanha rannekello laatikosta ja odotettiin, että Geller saa sen toimimaan ajatuksen voimalla. Saattoi se hetken aikaa käydäkin.

 

Ajattelin kuitenkin, että yliluonnolliset voimat ovat aika heikkoja, ja jos jotain onkin, niin se on aika epäkäytännöllistä. Metalliesineitähän on joka tapauksessa helpompi taivuttaa pihdeillä, hohtimilla, ruuvipuristimella ja vasaralla.

 

Lukioikäisenä kiinnostuin paranormaaleista ilmiöistä uudelleen. Luimme kavereiden kanssa teoksen ”Psychic Discoveries Behind the Iron Curtain”, jossa kerrottiin kylmän sodan hengessä parapsykologian alan kilpavarustelusta ja arveltiin Neuvostoliiton olevan siinä lännen edellä.

 

70-luvun alun koulupoikien ei ollut vaikea uskoa, että parapsykologian avulla voidaan todellakin valjastaa näitä tuntemattomia voimia. Televisiossa Gellerin temppuja kommentoivat vakavalla naamalla myös tunnetut tiedetoimittajat. (Aina voi syyttää toimittajia.)

 

En tosin onnistunut lukuisista yrityksistä huolimatta siirtämään esineitä ajatuksen voimalla kuten Geller ja neuvostoliittolaiset, enkä muista onnistuiko ystäväni Jussi teroittamaan partakoneenterää pitämällä sitä pienen pahvisen pyramidin sisällä samassa kohdassa missä faaraon hautakammion pitäisi olla.

 

Kymmenen vuotta myöhemmin olin toimittajana Helsingin Sanomissa, ja osallistuin rikokseen, joka kaduttaa vieläkin. Uutistoimisto AP oli lähettänyt sähkeen, jossa kerrottiin Amerikassa riehuneesta räyhähengestä eli poltergeistista. Käänsin jutun ja suostuttelin vanhemman kollegan panemaan sen lehteen.

 

Myöhemmin luin jostakin, että kuuluisa taikuri James Randi oli käynyt paikan päällä tutkimassa hengen räyhäämistä ja osoittanut selkeästi että kyseessä oli huomionkipeän teinitytön aiheuttama ilmiö. Niinpä tietysti.

 

Tästä masentuneena tilasin Amerikan skeptikoiden lehden Skeptical Inquirerin ja aloin epäillä kaikkea mitä lehdistä luin ja mitä itse lehtiin kirjoitin. Skeptisyys on vaiva, joka syvenee vuosien myötä. Ensin sitä uskoo johonkin, sitten alkaa suhtautua asiaan ”avoimin mielin”, kunnes vallalle pääsee epäilys ja loppujen lopuksi epäluuloisuus: melkein kaikki on huuhaata.

 

Vuonna 1987 löysin itseni Helsingin yliopistolla pidetystä skeptikkoyhdistyksen perustamiskokouksesta ja ajauduin Skepsis ry:n sihteeriksi. Mukana oli mahtavaa porukkaa, Nils Mustelin, S. Albert Kivinen, Raimo Tuomela, Hannu Karttunen, Häyryn pariskunta ja muita tohtoreita.

 

Kutsuimme Randin Helsinkiin, ja sain tutustua tähän hämmästyttävään (The Amazing) über-skeptikkoon ja hänen temppuihinsa. Kävimme Randin kanssa mm. Suomalaisella yhteiskoululla Hengen ja tiedon messuilla, jossa hän kertoi mm. skientologian perustajasta L. Ron Hubbardista ja pani taikavarpumiehen testiin. Juu, varpu ei toiminut niin kuin piti.

 

Toimitin 1988 yhdessä Hannu Karttusen ja Heta Gyllingin (ent. Häyry) kanssa kirjan Paholaisen asianajaja, joka oli ensimmäinen laajahko suomenkielinen kokoelma kriittisiä juttuja erilaisista New Age –ilmiöistä. Kirjoitin itse luvun tiedotusvälineiden hyväuskoisuudesta.

 

Artikkelia varten kävi Yliopiston kirjastossa lukemassa vanhoja sanomalehtiä sekä mm. Nykyposti- ja Uusi Maailma –lehtiä. Vasta nyt tutustuin 1977 kuolleen Aino Kassisen tapaukseen kunnolla: uuden ajan hengessä tähän ennustajaan oli suhtauduttu täysin kritiikittömästi, jopa ihaillen. Tajusin, että muutaman vuoden takainen lipsahdukseni Hesarissa oli pieni rötös verrattuna siihen, miten lehdistö oli aiemmin suhtautunut yliluonnollisuuksiin.

 

”Kassinen oli maankuulu, Seura-lehden luonnehdinnan mukaan ’rakkautta levittävä vanhus’, joka harrasti henkiparannusta, auttoi ihmisiä löytämään kadonneita pikkuesineitä ja ennusteli Suomelle hyvien aikojen jatkumista”, kirjoitin Paholaisen asianajajassa, ehkä turhan ivalliseen sävyyn.

 

Olen ollut tekemisissä teatterilaisten kanssa ja huomannut, että heidän joukossaan on paljon taikauskoisia ihmisiä. Siinä ammatissa tästä ominaisuudesta on ilmeisesti hyötyä: pitää saada jonkinlainen korkeamman asteen yhteys yleisöön. Ilmankos en itse päässyt teatterikouluun.

 

Kun suunnittelimme Pimeän puolella -sarjan New Age -jaksoa, Aino Kassinen oli luonteva valinta päähenkilöksi. Aikalaistodistajaa ei ollut vaikea löytää näyttelijöiden joukosta. Hurmaava Maija Karhi lupautui oitis kertomaan omista kokemuksistaan kuuluisan ennustajan vastaanotolla; häntä ei toimittajan skeptisyys haitannut. Jotain siinä oli, usko pois.

 

Vielä elävämmän kuvauksen saimme kuitenkin kirjailija Risto Juhanilta, jolta tarvitsimme alun perin haastattelun vain Elias Simojoesta kertovaan jaksoon. Risto kertoi yllättäen toimittaneensa Uuteen Maailmaan Aino Kassisen ennustuspalstaa.

 

Vanhan teatterimiehen kuvaus nojatuoliinsa uponneesta oraakkelista oli suorastaan huvittava. Mutta Juhanikin oli sitä mieltä, että siinä naisessa oli jotain mitä ei pysty selittämään. Valitettavasti Juhanin haastattelunauhoja Aino Kassisen tapaamisista ei enää ole tallella, mutta Ylen Elävässä arkistossa on pari haastattelupätkää.

 

Ennustaja antoi itsestään mahtipontisen kuvan Kaarina Laineen toimittamassa muistelmakirjassa Aino Kassinen kertoo (1972). Toivottavasti Pimeän puolen haastattelut täydentävät kuvaa jonkin verran.

 

Kassinen toi varmaankin lohtua monille sydänsuruista kärsineille, ja joku löysi kadonneen avaimensa. Mutta olisi se löytynyt muutenkin, jos olisivat noudattaneet isäni neuvoa.

 

Matti Virtanen

 

Pimeän puolella

 

 

Suosittele96 Suosittelee

Kirjoita uusi kommentti

Tämän kentän sisältöä ei näytetä julkisesti.
Vastaa alla olevaan kysymykseen.
Kysymyksen tarkoitus on varmistaa, että lähetetty kommentti ei ole tietokoneella automaattisesti luotu häiriöviesti.

Muualla Yle.fi:ssä