|
Pääomasijoittaminen
Capitol Invest on pääomasijoitusyhtiö. Sen tehtävänä on hakea omistajiensa rahoille mahdollisimman kovaa
tuottoa. Rahoja ei makuuteta "turvallisissa" kohteissa, esim. jo asemansa vakiinnuttaneissa pörssiyhtiöissä,
vaan tuottoja haetaan sieltä, missä riskit mutta myös mahdollisuudet ovat suurimmat: aloittelevissa tai
muuten voimakkaasti kasvavissa yrityksissä.
Kymmenestä pääomasijoittajan rahoittamasta kasvuyrityksestä kaksi saattaa ajautua konkurssiin, kolme tuottaa
hieman tappiota ja neljä päästä jotenkuten omilleen, mutta yksi onnistua niin hyvin, että siitä saatavilla
tuloilla rahoitetaan muiden aiheuttamat tappiot ja tehdään vielä voittoakin.
Rahoja ei huiskita satunnaisesti jokaiselle ovesta kävelevälle it-nörtille (paitsi ehkä vuosina 1999-2000),
vaan sijoitusyhtiön rutiinityötä on potentiaalisten sijoituskohteiden analysointi. Tämä tarkoittaa liike
toimintasuunnitelmien lukemista, yrityksiin ja niiden vastuullisiin ihmisiin tutustumista, strategioiden
selvittämistä ja arviointia: systemaattista työtä, joka parhaimmillaankin voi kuitenkin johtaa vain hyvin
perusteltuun arvaukseen -ja tässä arvausleikissä on siis kyse miljoonista.
Pääomasijoitusyhtiö ostaa ja myy, ja sillä on käytössään suuria pääomia. Tämän vuoksi se voi kasvuyrityksiin
sijoittamisen ohella toimia rahoitusmarkkinoilla muutenkin: se voi myös ostaa suuren ja alallaan vakiintuneen
yrityksen. Tarkoitus ei ole rakentaa laivoja, jalostaa ruokaa tai kehittää tietotekniikkaa - tarkoitus on
tehdä rahaa. Yhtiöihin sijoitetaan ja osuuksia omistetaan vain, jotta ne voitaisiin mahdollisimman pian myydä
voitolla eteenpäin.
Yrittäjälle ulkopuolinen rahoitus tuo mukanaan vanhan ongelman: voiko pirulle antaa vain pikkusormen?
Sijoitusyhtiö antaa yritykselle isoja summia, joten se on luonnollisesti kiinnostunut siitä, miten yritys
nämä rahat käyttää. Kiinnostus ei ole vain akateemista; vastineeksi pääomasta sijoittaja saa osakkuuden,
ja osakkaalla on äänivalta yrityksessä. Mikäli äänivalta on riittävä, voi sijoittaja periaatteessa tehdä
yrityksellä mitä tahansa; vaikka tuhota sen, jos ajattelee, että pilkkomalla ja myymällä saadaan parempi
tuotto kuin odottelemalla kymmenen vuotta, josko yrittäjä saisi fi rmansa nousuun. Se, mikä merkitys
yrityksellä on perustajalleen, sen työntekijöille tai kuluttajille, ei tällöin paljoa paina.
Raadollisia esimerkkejä pääoman ehdoilla tapahtuvista yritysten alasajoista löytyy runsaasti.
Vastakkainasettelu lomautettavien työntekijöiden ja voittojaan maksimoivien sijoittajien välillä on
rafl aava ja löytää helposti tiensä otsikoihin, mutta tällöin unohtuu kolikon toinen puoli: sijoittajien
mahdollistamilla investoinneilla myös luodaan uusia yrityksiä ja työpaikkoja. Ylenmääräiseen jeesusteluun
ei silti ole syytä: ihmisten työllistyminen on investointien sivuvaikutus, ei ensisijainen tavoite. Vaikka
työntekijät ovat juhlapuheissa voimavara, tilinpäätöksessä he ovat ja pysyvät kulueränä.
Pääomasijoittajan ja yrittäjän välillä kyseessä on SOPIMUS. Tuotteen valmistamiseksi tarvitaan paitsi
luovuutta myös rahaa. Yrittäjällä on luovuutta, sijoitusyhtiöllä rahaa. Vastineeksi rahoistaan
sijoitusyhtiö haluaa lopulta vain lisää rahaa myöhemmästä tuotosta, ja yrittäjä voi keskittyä saamiensa
rahojen ja neuvojen turvin tekemään sitä mistä on haaveillut.
Yrittäjät nähdään usein idealistisina puurtajina. Rahanhimo on taas varattu sijoitusalalla toimivien
ihmisten ainoaksi motiiviksi. Sijoittajan rahoillahan ei ole isänmaata, ideologiaa eikä moraalia, ja
ainoa tarkoitus on voiton maksimointi.
Todellisuus on tietenkin stereotypioita moniulotteisempaa. Yrittäminen on vaikeaa, ja ilman intohimoa
valitsemaansa alaa kohtaan ei kukaan pärjää. Mutta mitä suuremmaksi yritys ja sen liikevaihto kasvavat,
sitä helpompi on unohtaa omat alkuperäiset motiivinsa. Rahan monistamisesta voi tulla yrittäjällekin
itsetarkoitus, eikä tämä enää välitä, mikä on tuote ja mihin tarpeeseen se on tehty, kunhan se menee
kaupaksi ja kate on hyvä.
Muutaman vuoden takaisessa teknohuumassa yritysten omistajien toiminta oli pahimmillaan törkeää:
sijoittajilta kerättiin miljoonia “tulevan kasvun rahoittamiseen”, minkä jälkeen omistajat laittoivat
suurimman osan rahoista omaan taskuunsa. Missä näiden yrittäjien idealismi ja luottamus omaa yritystä
kohtaan silloin oli? Räikeimpiä tapauksia on sittemmin puitu oikeudessa asti.
On vaikea kuvitella, että yksikään sijoittaja, sijoitusrahasto, eläkeyhtiö tai piensijoittaja- olisi
hurrannut tällaisille tempuille. Vaikka mammona olisikin yhteisesti hyväksytty arvo, rahoitusalalla,
kuten missä tahansa muualla yhteiskunnassa, on omat sääntönsä ja etiikkansa. Suurin osa alalla
toimivista ihmisistä suhtautuu niihin hyvin vakavasti.
Ja sitten on niitä, jotka antavat enemmän kuin sen pikkusormen. Ahneus ei kuitenkaan ole minkään
alan yksinoikeus. Se on yleisinhimmillinen ominaisuus; synti, johon voi syyllistyä kuka tahansa:
sijoittaja, yrittäjä tai Matti Meikäläinen. Summat ja hyöty vaihtelevat, mutta se ensimmäinen askel
on kaikilla sama: oman edun asettaminen yhteisen edelle.
|
