Mona ja palavan rakkauden aika (16)

Mona ja palavan rakkauden aika on hiukan syyttä painunut unohduksiin Mikko Niskasen tuotannossa. Se on herkkä elokuva tytöstä, joka nuoruuden etsintöjen keskellä löytää elämänsä sisällöksi uskon Jeesukseen. Melkoisen tavanomainen tapahtuma rippikoululeirien täyttämässä Suomessa – mutta hyvin harvinainen aihe elokuvalle.

Mona on nuori ahdistunut avioerolapsi, joka joutuu seuraamaan isänsä ryypiskelyä ja kaveripiirin rellestystä ja kaljoittelua. Kesäloman aikana hän etsii paikkaansa henkisesti ja seksuaalisesti, ja päätyy lopulta herätyskokoukseen, joka tarjoaa hänelle täyttymyksen, jota hän on hakenut. Uskonnollinen herääminen johtaa kuitenkin konfliktiin kodin ja ystäväpiirin kanssa.

Niskaselle uskonto ja uskonnollisuus ei ollut mitenkään vierasta, ja kaikuja siitä oli näkynyt hänen tuotannossaan aiemminkin. Kerrotaan, että lopullisen sysäyksen Monalle antoi konginkankaalainen tyttö, joka vilpittömästi oli kysynyt Niskaselta, nauraako tämä, jos tyttö kertoo hänelle Jumalasta.

Toinen elokuvan liikkeelle paneva voima oli Anna-Leena Härkönen, jonka Niskanen oli tavannut Seinäjoen harrastajateatteripäivillä kesällä 1982: 17-vuotias Härkönen esiintyi näytelmässä, jonka hän itse oli kirjoittanut 15-vuotiaana. Härkönen aloitti kirjeenvaihdon Niskasen kanssa, ja pääsi koekuvaukseen saman vuoden lopulla.

Anna-Leena Härkösen rooli Monan dialogin kirjoituksessa ja tyylissä on kiistaton, vaikka käsikirjoittajia ja versioita oli runsaasti. Härkönen oli tuolloin suurten läpimurtojen kynnyksellä, ja hänen valinnoissaan näkyy nuoruuden uskallusta ja energisyyttä. Monan käsikirjoituksen ja pääosan esittämisen aikana Härkönen kirjoitti myös esikoisteostaan; syksyllä 1983 Härkönen pääsi Teatterikouluun, jouluksi 1983 Mona ja palavan rakkauden aika tuli teattereihin ja keväällä 1984 ilmestyi Häräntappoase. Anna-Leena Härkönen täytti myöhemmin keväällä 19 vuotta.

Elokuvan edellisestä esityskerrasta televisiossa on parikymmentä vuotta.