Hetkiä yössä (7)

Eino Ruutsalo (1921–2001) on suomalaisen elokuvan outolintu ja yksinäinen susi. Hän opiskeli taidemaalariksi ensin New Yorkissa, sitten Helsingin Taideakatemiassa, ja saavutti 1950-luvulla maalauksillaan kohtuullista huomiota niin kotimaassa kuin muuallakin.

Jo 1940-luvulla hän oli kuvannut filmikameralla omaa perhettään, mutta 1950-luvulla kamera oli matkassa myös New Yorkissa, Pariisissa, milloin missäkin. Tuloksina oli spiikattuja ja huolella leikattuja lyhytelokuvia: New York – usvainen kaupunki (1953), Unelmien Pariisi (1955), Ullakko elää (1958). 1960-luvun alussa alkoi syntyä yhä kokeellisempia taide-elokuvia, joista kuuluisin on Kineettisiä kuvia (1962).

Vuonna 1961 syntyi ensimmäinen kokopitkä elokuva, Hetkiä yössä. Se on herkkävireinen symbolistinen draama, jonka pääosassa on öinen kaupunki, jonka raukean pinnan alla kytee laukeamistaan odottavia jännitteitä.

Jotkut elokuvan kohtaukset tuovat symbolismissaan mieleen varhaisen Ingmar Bergmanin, toiset ennakoivat surrealismissaan hetkittäin David Lynchin tuotantoa. Satunnaiset kohtaamiset kesäyössä saavat kohtalokkaan sävyn.

Yksi elokuvan sävyä määrittävistä lauseista kuullaan kohtauksessa, jossa kaksi poikaa pohtii puussa, kuinka korkealla on Jumala. Kun huutoon ei vastata, poika toteaa: ”Jumalaa ei näköjään olekaan. On vain tähdet.” Pikkutietojen ystäviä kiinnostanee, että puissa istuvista pojista toinen on ohjaaja Ruutsalon poika Juho, toinen Crister ”Cisse” Häkkinen, joka tuli myöhemmin kuuluisaksi Hurriganesin basistina.

Ruutsalo teki 1960-luvun alkupuoliskolla neljä pitkää elokuvaa. Kino Suomi esittää ne kaikki kevään 2014 aikana.