YLE - Näytetään kieltä | yle.fi

YLE A-Ö

Hae YLEstä:

Kieli ja valta

Onko vallan kieli täyttä soopaa, lörpöttelyä ja joutopuhetta? Maailma luotiin sanalla. Onko sanaa mahtavamaa voimaa? Kieli on voimakas vallankäytön ase. Kielellä komennellaan, hämärretään, kypsytetään ja polttomerkitään. Voiko vallan kieli olla lyyristä? Mitä vallan kielessä tarkoitetaan uskottavuudella ja luottamuksella. Mihin vallanpitäjät tarvitsevat vaikeaselkoista kieltä? Onko mies kielen normi, vai tunkion kuningas?

Vallan kieltä näyttävän kuudennen jakson henkilögalleria löytyy täältä.

Aiheesta lisää:
NÄYTETÄÄN VALLAN KIELTÄ

Vallasta puhutaan paljon. Puhutaan ”valtaa pitävistä”, ”vallassa olevista” kuin kyse olisi yhtenäisistä ryhmistä. Syntyy uskomus, että on olemassa selviä vallanpesäkkeitä; siitä, missä ne ovat ja mitä ne vaikuttavat, ei ehkä ole yhteisymmärrystä. Valta on kiehtova puheenaihe, mutta tutkimuskohteena se on monitahoinen. Ei ole yhtä vallan muotoa, ei yhtä vallan ilmentymää, eikä valta ole yksisuuntaista.

Vallasta puhutaan usein arvovarauksellisesti: vallankäyttöä pitää vastustaa, valtaan pitää suhtautua kriittisesti, valtaan liittyy väärinkäytöksiä. Jo nämä puhetavat osoittavat, että sana valta merkityksineen on poikkeuksellisen kiehtova ja monikäyttöinen.

Puhumalla vallasta luomme myös käsityksen, että valtaa on ja että se on jollain lailla yhtenäinen ja käsiteltävissä. Tämä puolestaan on sanojen valtaa, kielen valtaa: kieli ja ne sanat, joilla maailmaa hahmotamme ohjaavat ajatuksiamme.

Kun puhumme vallasta, joudumme kysymään, mihin sen sijoitamme ja mistä sen tunnistamme.

Valta-sanan merkityshistoriaa on kuvattu näin:

Sana on vanha germaaninen laina. Sen nykyvastine on esimerkiksi ruotsin våld 'väkivalta'. Suomessa sanaa valta on käytetty ainakin 1500-luvulta alkaen. Isä meidän -rukouksessa sanotaan ”Sinun on valta ja voima ja kunnia”.

Valta-sana esiintyy lukuisissa johdoksissa, yhdyssanoissa ja sanonnoissa:

vallaton
valtias
valtikka
valtio
valtuuttaa
valtuusto
arvovalta
esivalta
itsevaltainen
itsevaltias
kansanvalta
piilovalta
vallanhimo
vallankumous
valtataistelu
valtakunta
valtakirja
valtavirta
valtavirtaistaminen
väkivalta
vallasväki

olla valtoimenaan, valloillaan, asia on teidän vallassanne, tehdä vallattomuuksia, valta tehdä jotakin, valta ylitse muiden, olla tunteidensa tai mielenliikutuksen vallassa, juopua vallasta

Suomen nykyisessä perustuslaissa puhutaan vallasta näin:

1. §: Suomi on täysivaltainen tasavalta.
2. §: Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta.
Kansanvaltaan sisältyy yksilön oikeus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen.
Julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin.

3 §: Lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta, joka päättää myös valtiontaloudesta.
Hallitusvaltaa käyttää tasavallan presidentti sekä valtioneuvosto, jonka jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta.
Tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet, - - .

Kuntalaissa (v. 1995) sanotaan näin:

2. §: Kunnan päätösvaltaa käyttää asukkaiden valitsema valtuusto. Valtuustosta samoin kuin kansanäänestyksestä ja asukkaiden oikeudesta muuten osallistua ja vaikuttaa kunnan hallintoon säädetään jäljempänä.

Latinalais- ja kreikkalaisperäisin lainasanoin vallasta voidaan puhua myös muilla ilmauksilla:

auktoriteetti (auctoritas): Roomassa alun perin senaatin ja senaattoreiden valta, nykyisin asemasta, oppineisuudesta tai muusta asemasta tuleva arvo- tai vaikutusvalta
imperium: keisareiden ja hallitsijoiden valta
potentia: mahti, voima, kyky
eliitti: eri tavoin valikoituneet ryhmät

Englannin sana power voidaan suomentaa sekä vallaksi että voimaksi. Uusi termi empowerment on saanut useita suomalaisia vastineita sen mukaan, lähdetäänkö liikkeelle vallasta vai voimasta:

voimaantuminen, valtaistuminen, täysivaltaistuminen, vallan haltuunotto. Kyse on erilaisten ryhmien mahdollisuudesta määritellä itse omat tavoitteensa ja hallita elämäänsä.

Sivun alkuun

Kielen valta

Kielen sanotaan ohjaavan ajatuksiamme. Valitsemamme sanat ohjaavat sitä, millaisena maailman näemme. Jos puhumme metsästä talousmetsänä ja vihreänä kultana, liitämme metsät osaksi taloutta ja siitä tulevia puhetapoja. Jos puhumme metsästä ekosysteeminä ja eliöyhteisönä, näemme metsän luonnon ja sen monimuotoisuuden ilmentymänä. Nimitykset aarnimetsä, salo, korpi, lehto ohjaavat erilaiseen luontotyyppien katsomiseen tai maalaisromantiikkaan. Ilmaus pöpelikkö on halveksiva ja väheksyvä, pejoratiivinen nimitys. Kieli ei ole vain tekninen pakkaus, johon asiat ja ajatukset kääritään, vaan se on itsessään kannanotto.

Kieli antaa näkökulman. Sanat jakavat maailman osiin ja antavat katsomistavan. Kielen olennaisina mekanismeina pidetään maailman jaottelemista ja nimeämistä.

Kielen avulla luodaan jatkuvasti sellaista todellisuutta, jolle ei ole vastineita näkyvässä maailmassa. Sellaisista abstraktioista kuin tasa-arvo, kestävä kehitys, kulutusyhteiskunta, hyvinvointi, onni tai rakkaus voidaan vain puhua ja antaa niille sisältö puhumalla. Mitään näistä ei voi osoittaa ja kosketella. Kielellä voidaan rakentaa niille merkitys ja antaa tulkintoja. Jokainen teksti ja puheenvuoro voi muuttaa vai vahvistaa aikaisempia tulkintoja. Hyvä esimerkki ovat ympäristöasiat, jotka ovat monin paikoin nousseet väheksytyistä reunahuomautuksista valtavirraksi. Käsityksemme ruoasta on muuttunut viime vuosina; sen huomaa esimerkiksi siitä, miten paljon uutta ruokasanastoa ja uusia puhetapoja kieleen on syntynyt.

Sanojen mukana kulkee paljon muitakin merkityksiä kuin yksittäisen sanan merkitykset. Sanat viittaavat itseään suurempiin ja laajempiin kokonaisuuksiin, jopa kokonaisiin maailmanselityksiin. Yöpakkasten metaforista käyttöä ei ymmärrä, ellei tunne Suomen historian sodanjälkeisiä vaiheita. Vierihoitoa ei ymmärrä, ellei tiedä, millaisia muita hoitokäytäntöjä synnytyssairaaloissa on. Silloin kun kaikki puhelimet olivat johdolla kiinni seinässä, ei kukaan puhunut lankapuhelimesta.

Kaikilla ihmisillä, esimerkiksi kaikilla suomea puhuvilla, ei ole samankaltaista maailmankäsitystä ja siten myöskään samankaltaisia tapoja puhua. Silloinkin kun puhumme tasa-arvosta, voimme liittää sen erilaisiin käytäntöihin: ”Kyllähän minä tasa-arvoa kannatan, mutta on tässä jokin järki oltava (= en sittenkään kannata tasa-arvoa, koska näen sen edistämisen järjenvastaiseksi)”. Kielenkäyttöä voidaan kuvata merkityksistä neuvottelemiseksi, myös merkityksistä kilpailemiseksi: mitä ymmärrämme sanoilla, kenen merkitykset tulevat hyväksytyiksi.

Lauseet ja väittämät kuljettavat mukanaan ennakko-oletuksia. Jos puhuja kehuu kannattavansa kotihoidon tukea, mutta käyttää siitä puhuessaan ilmausta ”kotihoidon tukeen uhrataan budjettivaroja”, hän näkee tuen ylimääräiseksi ja suorastaan tarpeettomaksi.

Nykyisin maailman kansainvälistyessä keskustellaan paljon siitä, minkä kielen mieli- ja kielikuvilla puhumme maailmasta. Onko mahdollista, että elämää jäsennetään laajalti leviävän viihdekulttuurin käsitteistöllä ja kielellä? Pystyvätkö muunlaiset elämänkatsomukset ja maailmanhahmotukset saamaan tilaa. Entä monikielinen poliittinen päätöksenteko: kenen kielellä ajattelemme tasa-arvosta ja ympäristöstä. ja pystymmekö neuvottelemalla löytämään yhteisymmärryksen, vaikka eri maailmankatsomukset pitävät luonnollisina erilaisia asioita.

Esimerkkejä:

1) Kielessä on monia ilmauksia, joilla ei ole neutraaleja vastineita. On aihepiirejä, joissa on vain halveksivia ja leimaavia ilmauksia. Huora ja juoppo ovat hyviä esimerkkejä tästä. Niitä on vaikea korvata neutraaleilla ilmauksilla. Jos haluamme puhua aiheista ilman halveksivaa sävyä, on koko ilmaus muutettava. Tällöin syntyy eräänlaista uuskieltä: henkilökohtainen ongelma, alkoholin suurkuluttaja. Miten puhutaan neutraalisti pätkätöistä, silpputöistä?

2) Monet sanat ovat sidoksissa ajattelutapaan. Kasvinsuojeluaine ja rikkaruohomyrkky ovat samaa ainetta, mutta se, kumpaa nimitystä käytän, liittää minut aivan erilaiseen ajattelutapaan, maailmankuvaan. Onko valtionhallinnolla hajasijoituspolitiikka vai alueellisen kehityksen strategia? Jälleen sama asia, eri näkökulmat.

3) Puhuja, kirjoittaja on aina kytköksissä omaan näkökulmaansa. "Neuvotteluissa ajaudutaan liittokohtaisiin sopimuksiin", sanoo uutistoimittaja ja tarkoittaa, että asia on paha. "Onneksi sateet loppuvat", sanoo lomailija - viljelijä voisi olla eri mieltä. "kaupunki tuhlaa koululaisten viihtyvyyteen tuhansia euroja." Miten niin tuhlaa? Näistä näkökulmista voi tulla kielenkäyttöä tarkastelemalla tietoiseksi ja halutessaan voi muuttaa omaa kieltään neutraalimmaksi.

4) Syntyy ilmauksia, joilla ei ole varsinaista sisältöä, mutta niitä käytetään sujuvasti. Puhuja on näennäisen neutraali, mutta jättää kuulijan tulkinnan varaan kaiken: "Hän on sellainen päivystävä dosentti." Puhuja tulee vihjanneeksi jotakin, ja kuulija pitää ilmausta halveksivana, mutta jälkeenpäin puhuja voi sanoa, ettei hän sanonut mitään arvottavaa. Ilmaus hyödyntää kuulijan tulkintaa ja antaa hänen tehdä likaisen työn.

5) Asia sanotaan piiloviestein. Jos mainos kertoo, että ehdokas on rehellisesti köyhän asialla, se tulee kertoneeksi samalla, että muut eivät ole köyhän asialla, tai jos ovatkin, ovat epärehellisesti. Jos teksti kertoo hauskasta matemaatikosta, se samalla vihjaa, että yleensä matemaatikot eivät ole hauskoja.

Sivun alkuun

Poliittinen korrektisuus

Viime vuosikymmeninä on Yhdysvalloista levinnyt muualle ajattelutapa, jonka mukaan kieltä kehittämällä voidaan parantaa maailmaa ja lisätä tasa-arvoa. Kyse on ennen muuta siitä, miten ihmisistä puhutaan. Onko asiallista puhua luottamusmiehistä, jos tarkoitetaan myös naisia? Onko tarpeen luoda yhdyssanoja, joilla viitataan ihmisen sukupuoleen ja viitataanko molempiin sukupuoliin samalla tavalla: naispresidentti, naisehdokas (mutta ei koskaan miespresidentti, miesehdokas), naispappi (”hautajaisissa oli miespappi”), naislääkäri.

1970-luvulta alkaen Suomessa on kiinnitetty tähän näkökulmaan huomiota. Monin kohdin kielenkäyttö on muuttunut neutraaliksi, mutta edelleen on tekstejä, joissa puhutaan miehistä ja naisista eri nimityksillä, vaikka sukupuoli ei ole tekstin kannalta olennainen.

Samaa keskustelua käydään ihmisen ulkonäköön, kansallisuuteen, etniseen taustaan, uskontoon tai muihin ominaisuuksiin liittyvistä ilmauksista. Onko tarpeen viitata ihonväriin tai ominaisuuksiin? Jos viittaamme, millaiset ilmaukset ovat neutraaleja ja tasa-arvoisia.

Kyse ei ole vain siitä, että vaihdeltaisiin sanoja korrektimmiksi. Pikemminkin kyse on siitä, että sanoilla luodaan erilaisia mielikuvia ja odotuksia. Kun lehden otsikko kertoo uutisessaan, että pappi jätti koiran kuumaan autoon, ymmärrämme, että ammattiin ei viitata sattumalta. Sillä tuodaan tekstiin tulkinta, että teko oli erityisen sopimaton ja että tekijältä olisi odottanut enemmän harkintaa. Koiran kannalta on yhdentekevää, mikä koulutus omistajalla on. Tuota samaista pappia voitaisiin toisessa tekstiyhteydessä nimittää pieneksi ihmiseksi: ”Poliitikot ovat unohtaneet pienen ihmisen.”

Sivun alkuun

Virkakieli

Virkakieltä on tavattu kuvata vallan kieleksi. Sen synonyymeinä käytetään ilmauksia kapulakieli ja hallintojargon. Kumpikin on halveksiva luonnehdinta. Puhetapa on myös hämärtävä: yhtenäistä virkakieltä ei ole olemassa, ei myöskään virastoissa kirjoitettu teksti ole lukijaa väheksyvää tai tietoisesti asioita piilottelevaa.

Virkakielellä on omat historialliset taustansa. Se on syntynyt ja kehittynyt vuosikymmenien ajan. Suomessa hallinnon käytännön syntyivät aikoinaan ruotsin kielellä. Sittemmin traditio jatkui, vaikka kieli muuttui suomeksi. Virkakieleen ja sen vaikeaselkoisuuteen on kiinnitetty huomiota jo kauan sitten. Urho Kekkonen kirjoitti 1940-luvulla Suomen Kuvalehteen kirjoituksen, jossa hän paheksui virastojen erityistä kirjoitustapaa. 1970-luvulla asetettiin komitea kehittämään virkakieltä. Tämä nosti hallinnon kirjoitustavat erityishuomioon ja siitä lähtien viranomaisten kielenkäyttöä on parannettu monin tavoin. Komitea asetti tavoitteeksi sen, että jokaisen peruskoulun käyneen tulee pystyä ymmärtämään hallinnon asiakirjoja.

Alkuun viranomaisten tekstit olivat määräyksiä, päätöksiä ja erilaisia ohjekirjeitä. Nykyhallinnossa kirjoitetaan selvityksiä, tutkimuksia, suunnitelmia, ohjelmia, kannanottoja, päätöksiä, tiedotteita, esitteitä, mainoksia ja monia muita tekstejä. Ei ole olemassa yhtä hallinnon kieltä tai virkakieltä, jolla olisi omat erityispiirteensä. On hyviä kirjoittajia ja viimeisteltyjä tekstejä ja helppoja aiheita. On myös harjaantumattomia kirjoittajia, vaikeita aiheita ja kiireessä tehtyjä tekstejä tai sellaisia tekstejä, joissa jostakin syystä noudatetaan - olipa se tarpeen tai ei - joidenkin muiden tekstien sanamuotoja.

Nykyisin niin kielenhuoltajat kuin hallinnon kehittäjätkin näkevät kielen tärkeäksi. Se on tärkeä uusien asioiden kehittämisen kannalta. Hyvinvoinnista ja sen kehittämisestä on vaikea puhua, jos emme ole yhtä mieltä siitä, mitä hyvinvointi on. Se on tärkeä myös kansalaisten oikeuksien ja velvollisuuksien kannalta.

Pirjo Hiidenmaa

Lisää aiheesta:

Käsitteet liikkeessä. Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. Matti Hyvärinen ym. (toim.). Vastapaino 2003. Vallan käsitteistöä tarkastelee erityisesti Hyvärinen artikkelissaan Valta.

Pirjo Hiidenmaa: Suomen kieli - who cares? Otava 2003.

Vesa Heikkinen, Pirjo Hiidenmaa, Ulla Tiililä: Teksti työnä, virka kielenä. Gaudeamus 2001.

Kari Palonen, Hilkka Summa: Pelkkää retoriikkaa.

Sivun alkuun

Osa 6: Kieli ja valta
HENKILÖGALLERIA

YTT Pertti Julkunen on tamperelainen vapaa journalisti, opettaja, tutkija ja valokuvaaja.

Oikeustieteen tohtori, professori Jukka Kemppinen on myös kirjailija, kriitikko, runoilija ja kolumnisti sekä mm. latinankielisten tekstien suomentaja.

FM Anneli Korhonen on Oulun Kaupungin suhdetoimintapäällikkö.

FM Markus H. Korhonen on mm. Mannerheimiin perehtynyt kulttuurihistorioitsija sekä tapakouluttaja ja suomalaisten tapojen puolestapuhuja.

Esko M. Laine on Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa sekä helsinkiläisen Malmin seurakunnan pappi. Hän on myös toimittanut perinnejumalanpalveluksia 1600- ja 1700-lukujen jumalanpalvelusjärjestyksen mukaan.

FT Harri Mantila on suomen kielen professori Oulun yliopistossa sekä Suomen kielen lautakunnan puheenjohtaja.

Isä Mitro on Helsingin ortodoksisen seurakunnan pappi.

Mika Pantzar on tutkimusprofessori Kuluttajatutkimuskeskuksessa.

Tutkimusprofessori Matti Rimpelä Stakesista on tutkinut mm. lasten ja koululaisten terveyttä ja hyvinvointia.

Kari Ylänne on Ilta-Sanomien toimituspäällikkö.

Sivun alkuun

Mika Pantzar muistuttaa, että toisto synnyttää todellisuuskuvia - myös kielessä.
	Harri Mantila ei luonnehtisi tyttöä potraksi.
Jani tietää, että uteliaisuus on sopimatonta, mutta tiedonhaluinen kannattaa olla!