Liikunnan harrastaminen alkoi kyllä kiinnostaa jo lapsena, huolimatta koululiikunnasta. Näin on siis sanottava, vaikka koululiikunnan yksi tärkeä tehtävä - ellei se tärkein, olisi innnostaa lapsia liikkumaan ja auttaa heitä löytämään itselleen sopivat liikuntalajit. Liikuntatunnit koulussa olivat lähinnä helvettiä. Sisäliikuntatunneilla aina koripalloa (inhoan!) ja ulkoliikuntatunneilla jääkiekkoa (en osaa luistella) tai pesäpalloa (juuri kun alkoi osua palloon, joutuikin ulkokentälle!). Siis pettymyksiä, nöyryytyksiä, huonommuuden tunnetta... Kaikkihan kulminoitui tietenkin siinä joukkueiden valinnassa, kun ne "huipputyypit" otettiin joukkueiden kapteeneiksi, ja muu porukka oli huutolaiskarjaa, josta rusinat poimittiin pullasta. Ja tappelu syntyi siinä vaiheessa, kumman joukkueen piti ottaa ristikseen ne ongelmajätteet. Mutta kuten sanottua, tuo henkinen ja fyysinen väkivalta ei kyennyt tukahduttamaan sitä tarvetta ja iloa liikkua: lenkkeily, hiihtäminen, uinti, myöhemmin kuntosali, tennis... Pitäisiköhän kouluissakin pikkuhiljaa alkaa ihan oikeasti miettiä sitä, kuuluuko liikuntatunnille muutkin kuin ne aktiiviurheilijat, jotka pelaavat seuratasolla, ovat niin hyviä ja opettaja niistä tykkää.

– Revanssihenki (ei varmistettu)