Se, että on olemassa tasapainoisia ja onnellisia suurperheitä ei sulje pois sitä tosiseikkaa, että romahtamistarinoitakin on ja niistä vaietaan. En usko että tasapainoinen suurpeheen äiti päätyy itsemurhaan tämän julkisuudessa käytävän keskustelun takia, mutta jos koko keskustelu tuomitaan vääräksi Rauhanyhdistyksen piireissä ja loppuunpalamisen mahdollisuus kielletään syntinä, voi se romahduttaa ihmisen. Vakavan masennuksen kokeneena voin sanoa, että mustavalkoinen saarna ehkäisyn synnillisyydestä voi viedä hengen. Kun siihen lisätään vielä sukulaisten painostus, on siitä sopasta aika vaikea selvitä hengissä. Asiasta täytyy puhua. Ohjelmassa naiset keskustelivat yllättävän neutraalisti. En kokenut, että koko yhteisö olisi leimattu. On surullista, jos sanoma jää kuulematta, ja keskitytään vain miettimään ko. naisten sieluntilaa ja vaikuttimia. En voi sanoa ajattelevani kaikista asioista samalla tavoin heidän kanssaan, mutta he puhuivat asiasta, joka on todellinen ongelma. Sama ilmiö oli taannoisessa pedofilikohussa: se koskee vain pientä ryhmää, ei se ole yhteisön ongelma. Kun aikaa kului ja tomu laskeutui, alkoi kuulua niitäkin ääniä, että jos yksikin hätää kärsivä sai avun tuon kohun seurauksena, oli se hyvä asia. Eikö nytkon voitaisi ajatella samalla tavoin?
Miksi minun kokemukseni on väärä, miksi masennusta ei saa hoitaa, miksi minun tarinaani ei voi kertoa julkisesti? Enkö muka ole oikea uskovainen kun sairastuin, halusin hoitaa itseni kuntoon ja käytin ehkäisyä muun hoidon ohella? Tiheästi syntyneet lapset eivät olleet ainoa syy romahdukseeni. Taustatekijänä oli mm. se, että olen kasvanut suurperheessä, jossa en saanut sitä hoivaa ja turvaa jonka olisin tarvinut. Siihen taas olivat syynä vanhempieni ongelmat, joita heillä ei ollut mitään edellytyksiä ja mahdollisuuksia hoitaa. Minulla oli mahdollisuus, käytin sen ja koen tehneeni oikein. Raskasta aikaa luvassa, kun kaltaiseni tuomitaan omieni keskuudessa. Jospa en kuitenkaan masentuisin uudestaan...

– edelleen uskon (ei varmistettu)