Minulla on 15- ja 13-vuotiaat lapset. Kumpikin on rauhallinen ja ikäistään vastuuntuntoisempi. Toisella heistä on ongelmana liiallinen ujous.

Olen ollut heidän kanssaan 10 vuotta kotona, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman vakavaa sairautta, joka minulle puhkesi uuvuttuani kolmen vuoden työ/perhe-kuviossa, joka oli täysin mahdoton. Olen tavallaan todella kiitollinen tästä sairaudesta.

Heillä on ollut paitsi tiukat rajat myös rakkautta niin paljon, että se kuulemma pursuaa korvistakin. He eivät kiipeile seinille koulussa eikä kotona vaan ovat ihania, älykkäitä, rauhallisia ja hyväkäytöksisiä lapsia.

En oikein tiedä, mitä yritän sanoa, mutta ainakin sen, että läsnäolo, rakkaus ja vastuullinen vanhemmuus ovat saaneet aikaan kaksi pientä ihmettä. Väitän, että useimmat murkkujen vanhemmat kadehtisivat meidän rauhaamme ja onneamme. Minä olen ylpeä lapsistani, joiden keskiarvo hipoo ysiä, jotka ovat ihania ja hauskoja ja kilttejä, ja olen ylpeä itsestäni, että vaikean sairaudenkin keskellä olen kyennyt olemaan lapsilleni läsnä - fyysisesti ja emotionaalisesti.

– Anonyymi (ei varmistettu)