Yritin tiivistää jutussani ne tulokset, jotka virtuaaliantropologi Anna Haverinen on tutkimuksissaan löytänyt. Osan Anna Haverisen haastatteluvastauksista otin ns. spiikkeihin eli omaan puheeseeni, osan annoin tulla suoraan hänen suustaan. Näin teen aina, jotta asia tulisi tiiviissä, selkeässä ja hyvin rytmitetyssä muodossa.
Aika hyvän kokonaiskäsityksen aiheesta saa tästä artikkelista. http://www.elore.fi/arkisto/1_11/art_haverinen.pdf.
Anna Haverinen: Bittihautakiviä ja pikselimuistomerkkejä – kuolema- ja sururituaalien virtualisaatio internetissä
Poimin tähän muutaman lainauksen kyseisestä artikkelista, joka kertoo analyyttisemmällä kielellä, mistä mm. on kyse:
s.65
"Virtuaaliteknologian hyödyntäminen kuolemanrituaaleissa näyttää kuuluvan neomoderniin aikaan, joka korostaa kuolevan itsemääräämisoikeutta niin kuolemisessa
kuin kuoleman jälkeenkin (Walter 1994, 47–65). Hautajaiset eivät välttämättä ole enää kirkon instituution sanelema rituaali, vaan niillä on haluttu kunnioittaa edesmenneen muistoa sekä identiteettiä sellaisena kuin hän oli, ilman tarvetta noudattaa niin kutsuttua yhteisön pakkoa kristilliseen hautajaiskaavaan. Virtuaalisten identiteettien ympärille muodostuneet muistamis- ja kunnioittamistavat noudattavat tätä samaa ajatusta. Edesmenneen identiteettiä ja yksilöllisyyttä halutaan korostaa virtuaalisella muistomerkillä, joka kertoo enemmän kuin pelkkä hautakivi. Kuvat, tarinat, videot, sukupuut ja anekdootit luovat kuvan persoonallisuudesta, jolloin muistomerkki henkilöityy edesmenneeseen, siitä tulee ikään kuin hänen virtuaalinen jatkeensa."
s. 61
"Virtuaalinen muistaminen tarjoaa visuaalisesti paljon monipuolisemman mahdollisuuden sekä muistaa, tiedottaa että kunnioittaa kuin esimerkiksi perinteinen
hautakivi, jonka ulkonäköä, muotoa ja sijaintia säätelevät monet erilaiset säännöt ja säädökset. Persoonallisempi muistaminen on tällöin mahdollista vain itse hautajaisissa ja muistotilaisuudessa, joka on kuitenkin rajoittunut yhteen aikaan ja paikkaan. Virtuaalisen muistomerkin rakentaminen tuo laajempaa jatkuvuutta itse muistamiseen ja kunnioittamiseen."
Ja tässä lainauksia suoraan käsikirjoituksestani, joissa olen itse muotoillut asiaa sekä haastattelun että em. artikkelin perusteella:
"Anna Haverinen halusi tietää, onko nettisureminen erilaista kuin perinteinen kuoleman käsittely. Selvisi että verkossa sureminen onkin sosiaalisempaa.
Hautajaiset on vain yksi yksittäinen päivä, jonka jälkeen sosiaalisuus usein katoaa. Surressa ihminen kuitenkin etsii toisen ihmisen seuraa, netissä voi aina ajatella että ikävän tunteen jakaa jonkun toisen kanssa. Ja tämä helpottaa."
Jatkoa käsikirjoituksestani:
"Kuoleman kulttuuri on muuttunut hyvin hitaasti 1900-luvulla. Ensin kirkko otti kuoleman valtaansa. Hautajaiset, kukkien lasku haudalle, adressit, ja muut surun ympärille luodut rituaalit loivat normeja, miten ja kuinka kauan saa surra. Myös sodat traumatisoivat. Kuolema oli läsnä kaikkien arjessa, eikä aiheesta enää jaksettu puhua yhteisesti. Kun vielä perinteiset kyläyhteisöt hävisivät kaupungistumisen myötä, kuoleman käsittely muuttui hyvin yksityiseksi. Jokainen suri hiljaa itsekseen. Ja yritti selvitä.
Mutta nyt kuoleman kulttuuri on muuttumassa nopeasti. Ja se johtuu internetistä. Jokainen voi itse päättää, miten, milloin ja missä suree. Tämä on suuri muutos entiseen. Netti toi vallan takaisin surijalle."
Omana kommenttina voisin todeta, että asenteeni muuttui juttua tehdessäni. Ensin pidin netissä suremista vähän kummallisena, mutta aiheeseen perehdyttyäni aloin pitää sitä nettisukupolvelle luonnollisena suremisen muotona ja oivaltamaan, mistä siinä on kyse.
Espoon seurakuntahan on mukana esim. http://www.muistopaikka.fi/ sivustossa, ja pohdin juttua tehdessäni paljonkin sitä, miten kirkon kannattaisi tulla laajemminkin mukaan kehitykseen. Tanskassahan on tosiaan mahdollisuus laittaa hautaan QR-koodi http://www.bbc.co.uk/news/technology-19454768, meillä hautakivet ovat hyvin tarkkaan säänneltyjä, ja hautausmaat hyvin monotonisen näköisiä. Soitinkin Kirkon tiedotuskeskukseen kysyäkseni asiasta, mutta aika monta soittoa olisi lopulta pitänyt tehdä, että olisi saanut kiinni juuri ne henkilöt, joiden alle nämä asiat voi katsoa kuuluvan. Tähän ei aikani kuitenkaan enää tämän jutun puitteissa riittänyt, mutta asiaa kannattaisi kyllä pohtia laajemminkin. Juuri kuoleman ja surun hetkellähän kirkkolla voisi olla eniten annettavaa, mutta kirkko itse määrittelee omat tapansa toimia. Antropologin tehtävä taas on tehdä vallitsevia käytäntöjä -erityisesti rituaaleja- näkyväksi, ja toimittajan raportoida kiinnostavista, yhteiskunnallisesti merkittävistä tutkimustuloksista.
tiistaina 05.03.2013
Hei, ja kiitos kommentistasi!
Yritin tiivistää jutussani ne tulokset, jotka virtuaaliantropologi Anna Haverinen on tutkimuksissaan löytänyt. Osan Anna Haverisen haastatteluvastauksista otin ns. spiikkeihin eli omaan puheeseeni, osan annoin tulla suoraan hänen suustaan. Näin teen aina, jotta asia tulisi tiiviissä, selkeässä ja hyvin rytmitetyssä muodossa.
Aika hyvän kokonaiskäsityksen aiheesta saa tästä artikkelista. http://www.elore.fi/arkisto/1_11/art_haverinen.pdf.
Anna Haverinen: Bittihautakiviä ja pikselimuistomerkkejä – kuolema- ja sururituaalien virtualisaatio internetissä
Poimin tähän muutaman lainauksen kyseisestä artikkelista, joka kertoo analyyttisemmällä kielellä, mistä mm. on kyse:
s.65
"Virtuaaliteknologian hyödyntäminen kuolemanrituaaleissa näyttää kuuluvan neomoderniin aikaan, joka korostaa kuolevan itsemääräämisoikeutta niin kuolemisessa
kuin kuoleman jälkeenkin (Walter 1994, 47–65). Hautajaiset eivät välttämättä ole enää kirkon instituution sanelema rituaali, vaan niillä on haluttu kunnioittaa edesmenneen muistoa sekä identiteettiä sellaisena kuin hän oli, ilman tarvetta noudattaa niin kutsuttua yhteisön pakkoa kristilliseen hautajaiskaavaan. Virtuaalisten identiteettien ympärille muodostuneet muistamis- ja kunnioittamistavat noudattavat tätä samaa ajatusta. Edesmenneen identiteettiä ja yksilöllisyyttä halutaan korostaa virtuaalisella muistomerkillä, joka kertoo enemmän kuin pelkkä hautakivi. Kuvat, tarinat, videot, sukupuut ja anekdootit luovat kuvan persoonallisuudesta, jolloin muistomerkki henkilöityy edesmenneeseen, siitä tulee ikään kuin hänen virtuaalinen jatkeensa."
s. 61
"Virtuaalinen muistaminen tarjoaa visuaalisesti paljon monipuolisemman mahdollisuuden sekä muistaa, tiedottaa että kunnioittaa kuin esimerkiksi perinteinen
hautakivi, jonka ulkonäköä, muotoa ja sijaintia säätelevät monet erilaiset säännöt ja säädökset. Persoonallisempi muistaminen on tällöin mahdollista vain itse hautajaisissa ja muistotilaisuudessa, joka on kuitenkin rajoittunut yhteen aikaan ja paikkaan. Virtuaalisen muistomerkin rakentaminen tuo laajempaa jatkuvuutta itse muistamiseen ja kunnioittamiseen."
Ja tässä lainauksia suoraan käsikirjoituksestani, joissa olen itse muotoillut asiaa sekä haastattelun että em. artikkelin perusteella:
"Anna Haverinen halusi tietää, onko nettisureminen erilaista kuin perinteinen kuoleman käsittely. Selvisi että verkossa sureminen onkin sosiaalisempaa.
Hautajaiset on vain yksi yksittäinen päivä, jonka jälkeen sosiaalisuus usein katoaa. Surressa ihminen kuitenkin etsii toisen ihmisen seuraa, netissä voi aina ajatella että ikävän tunteen jakaa jonkun toisen kanssa. Ja tämä helpottaa."
Jatkoa käsikirjoituksestani:
"Kuoleman kulttuuri on muuttunut hyvin hitaasti 1900-luvulla. Ensin kirkko otti kuoleman valtaansa. Hautajaiset, kukkien lasku haudalle, adressit, ja muut surun ympärille luodut rituaalit loivat normeja, miten ja kuinka kauan saa surra. Myös sodat traumatisoivat. Kuolema oli läsnä kaikkien arjessa, eikä aiheesta enää jaksettu puhua yhteisesti. Kun vielä perinteiset kyläyhteisöt hävisivät kaupungistumisen myötä, kuoleman käsittely muuttui hyvin yksityiseksi. Jokainen suri hiljaa itsekseen. Ja yritti selvitä.
Mutta nyt kuoleman kulttuuri on muuttumassa nopeasti. Ja se johtuu internetistä. Jokainen voi itse päättää, miten, milloin ja missä suree. Tämä on suuri muutos entiseen. Netti toi vallan takaisin surijalle."
Omana kommenttina voisin todeta, että asenteeni muuttui juttua tehdessäni. Ensin pidin netissä suremista vähän kummallisena, mutta aiheeseen perehdyttyäni aloin pitää sitä nettisukupolvelle luonnollisena suremisen muotona ja oivaltamaan, mistä siinä on kyse.
Espoon seurakuntahan on mukana esim. http://www.muistopaikka.fi/ sivustossa, ja pohdin juttua tehdessäni paljonkin sitä, miten kirkon kannattaisi tulla laajemminkin mukaan kehitykseen. Tanskassahan on tosiaan mahdollisuus laittaa hautaan QR-koodi http://www.bbc.co.uk/news/technology-19454768, meillä hautakivet ovat hyvin tarkkaan säänneltyjä, ja hautausmaat hyvin monotonisen näköisiä. Soitinkin Kirkon tiedotuskeskukseen kysyäkseni asiasta, mutta aika monta soittoa olisi lopulta pitänyt tehdä, että olisi saanut kiinni juuri ne henkilöt, joiden alle nämä asiat voi katsoa kuuluvan. Tähän ei aikani kuitenkaan enää tämän jutun puitteissa riittänyt, mutta asiaa kannattaisi kyllä pohtia laajemminkin. Juuri kuoleman ja surun hetkellähän kirkkolla voisi olla eniten annettavaa, mutta kirkko itse määrittelee omat tapansa toimia. Antropologin tehtävä taas on tehdä vallitsevia käytäntöjä -erityisesti rituaaleja- näkyväksi, ja toimittajan raportoida kiinnostavista, yhteiskunnallisesti merkittävistä tutkimustuloksista.
Pirjo Koskinen
toimittaja
Prisma Studio
– Pirjo Koskinen (ei varmistettu)