70-luvulla ja 80-luvulla sodankäyneitä setiä, Karjalan evakoita, kuoli sydänongelmiin ja syöpään.
He elivät terveiden elintapojen mukaisesti ja olivat kaikki olleet kovissa paikoissa. Selvinneet, mutta
paljon oli kavereita viereltä kaatunut. Ymmärsin, että verenpaine oli jokaisella jotenkin hunningolla,
vaikka kaikki eläkeikäänsä saakka tekivät maatiloillaan reipasta työtä. Alkoholia eivät juuri käyttäneet,
eikä tupakkaan koskettu, mutta kuolivat luonnollisen kuoleman reilu 60 vuotiaina (!).
Sitä on aiemminkin ihmetellyt, että miksi he kuolivat niin varhain ?

Toisella puolella sukua miehet olivat juuri liian nuoria, eivätkä joutuneet sotaan.
Heistä on vain yksi edesmennyt ja hänkin reilusti yli 80-vuotiaana.
Eron on ymmärtänyt syvemmin oman varttumisensa myötä yhä tarkemmin.

Sedät eivät sodasta juuri koskaan puhuneet mitään.
Pikemminkin sanoivat, ettei ollut rintamalla, vaikka olivatkin melkein tulleet liiskatuiksi kesällä 1944.
Heillä ei päälle päin näkynyt traumoja, ainakaan meidän nuorempien sukupolvien suuntaan,
toisinaan toivoivat hiljaa kotiseudulle pääsemistä, mutta eivät koskaan kyyneltä näyttäneet.
Kaatuneista sanoi joku heistä - sen harvan kerran kun asiasta puhui - että aluksi hirvitti nähdä
kuolleita paljon maastossa, omia ja vieraita, ja se tuntui hyvin pahalta. Sitten se alkoi tuntua jotenkin normaalilta, eikä siihen kiinnittänyt niissä oloissa kovasti huomiota enää.
Myöhemmin, voin kuvitella, hirveät näkymät saattoivat mieleen palata useinkin (?)

Kuitenkin, meille sukulaislapsille nuo sedät olivat aina mukavia ja huomaavaisia.
Kiitos siitä.

– Puhuminen olisi auttanut ? (ei varmistettu)