-----------
Helsingin Sanomat 28.3.2010
Anne Karuvuori.
Yksi vai kaksi kotia lapselle?
Jo yksivuotiaat lapset vaihtavat kotia joka viikko.
Onko yleistynyt vuoroviikkomalli paras ratkaisu myös lapsen kannalta?
Vanhempien ero on lasten ja nuorten arkea. Viime vuonna sen koki 30 000 alle 18-vuotiasta suomalaista.
Yhä useammin liitto menee katkolle, kun lapsi on vielä vaunuissa. "Äiti on tuskin kotiutunut vauvan kanssa, kun jo lähdetään eri suuntiin", tapaamisoikeuksia vahvistava lastenvalvoja sanoo. Hän kokee työssään paljon uhkailua, eikä siksi halua esiintyä nimellään.
Lapsen elämästä eron jälkeen käydään tilanteeseen nähden Suomessa olemattoman vähän keskustelua, sanoo psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen.
Hän kaipaa keskustelua erityisesti kahden kodin mallista, joka on yleistynyt valtavasti kymmenessä vuodessa varsinkin Pohjoismaissa.
Edellinen erosukupolvi eli lähes aina yksinhuoltajaäidin kanssa. Siinä ongelmana oli lapsen vieraantuminen isästä. Vuoroasumisessa yhteys isään säilyy, mikä on Keltikangas-Järvisen mukaan tärkeää.
Psykologit useissa maissa ovat kuitenkin huomanneet, että vuoroasuminen on yleistynyt ilmiöksi, josta on lupa tuoda esiin vain myönteisiä puolia.
"On vain päätetty, että se on hyvä."
Ei ole harvinaista, että jo yksivuotiaat vaihtavat kotia joka viikko. 18-vuotiaana heillä on tällä tahdilla muuttoja takana yli 800.
Nettikeskustelujen perusteella järjestelmä toimii.
"Loppupeleissä tämä oli ainut oikea ja täydellinen ratkaisu", 11-kuukautisen lapsen kanssa viikko–viikko-vuorottelun aloittanut äiti vakuuttaa Kaksplus-lehden verkkosivustolla.
"Jos me erottaisiin, niin meille tulisi vuoroviikkosysteemi. Mun mielestä miehellä kuuluu olla samat oikeudet lapsiin kuin äidillä", pohtii toinen.
Keltikangas-Järvinen perää lapsen oikeuksia. Lasta ei voi panna kulkemaan vanhempiensa perässä. "Mitä pienempi lapsi on, sitä suurempi on vaara, että hän jää kokonaan vaille kiinnekohtaa. Kukaan ei pysty ennustamaan, minkä hinnan hän siitä maksaa."
Näkemyksensä Keltikangas-Järvinen perustaa aivotutkimukseen. Aivojen kehitys on ensimmäisinä vuosina kesken, eikä lapsi vielä muista tai ymmärrä. Kaikki pyörii päässä paljon suurempana kaaoksena kuin aikuisella.
"Yhdenkin kodin mittakaavassa lapsi tarvitsee konkreettisia maamerkkejä, joiden kautta hän pystyy hahmottamaan maailmaansa. Oma sänky on äärimmäisen tärkeä tukikohta."
Samasta syystä kotona täytyy olla sellainen läheinen ihminen, josta lapsi voi tarpeen mukaan tankata turvaa. Se voi olla äiti tai isä, mutta kohde ei saa muuttua yhtä mittaa. Alle kolmevuotias kadottaa jo viikossa muistikuvan toisesta kodistaan ja vanhemmastaan. Hän ei tiedä, onko niitä olemassa.
"Aikuinen voi kuvitella, kuinka avuttomalta tuntuisi aloittaa joka viikko vieraassa paikassa ihmisen kanssa, jota ei oikein tunne."
Keltikangas-Järvisen mukaan lapsen hämmennystä lisää se, että usein ainakin toisessa kodissa on uusi kumppani, ehkä hänen lapsiaan ja parin yhteinenkin lapsi.
"Ihmisuhteiden hektisyys kyllä hirvittää. Kuka tutkisi, kuinka monessa perhekokoonpanossa nykylapsi ehtii elää", kysyy Helsingin johtava sosiaalityöntekijä Piia Pelkola.
Lasten näkökulmaa vuoroasumiseen on vaikea tutkia. Kaksivuotiaalta ei voi kysyä, miltä tilanne hänestä tuntuu.
Kasvatustieteen tohtori Hannariikka Linnavuori haastatteli kolme vuotta sitten väitöskirjaansa 8–18-vuotiaita erolapsia, jotka olivat vuorotelleet kahdessa kodissa leikki- tai kouluiästä saakka. Tutkimus on Suomessa toistaiseksi ainoa laatuaan.
Linnavuori havaitsi, että lasten perhekäsitys oli uniikki. Eron jälkeenkin oma ydinperhe säilyi mielessä ehjänä, mutta se asui kahdessa paikassa. Kummassakin oli koti.
Hänen mielestään vanhempien ja ympäristön pitäisi tukea tätä käsitystä. "Lapselle on hyvin raskasta, jos vanhemmat riitelevät tai joku arvostelee hänen perhettään."
Vanhempien uudet kumppanit ovat kriittinen piste. "Mutta toisinaan kumppanista tulee lapselle yksi tukipuu lisää."
Keskustelu lasten tilanteesta eron jälkeen on Hannariikka Linnavuoren mielestä jämähtänyt kahteen leiriin. Toinen ryhmä puolustaa oikeutta yhteen kotiin, toisen mukaan kaksi kotia on tuplaonni.
Linnavuoren haastattelemat lapset ajattelivat eri tavalla kuin aikuiset.
"Useimmista olisi ollut ihanne, jos vanhemmat olisivat pysyneet yhdessä. Jos ero kuitenkin on välttämätön, he pitivät vuorottelua parempana kuin sitä, että isää tapaisi vain joka toinen viikonloppu."
Kodin jatkuva vaihtaminen oli sen sijaan lähes poikkeuksetta rasittavaa. Eniten stressasi, tuleeko kaikki välttämätön mukaan: vaatteet, koulukirjat, urheilukamppeet ja tytöillä meikit sun muut.
Yhden kodin ja vuoroasumisen väliin Linnavuori toivoo vaihtoehtoja, jotka joustavat lapsen mukaan. Vuoroviikkojen asemaa kuvaa se, ettei muista malleista oikein edes puhuta.
Keltikangas-Järvinen toivoo vaihtoehtoja nimenomaan vanhempien tapoihin olla lapsen kanssa. "Jos kodit ovat lähekkäin, kontakti voi säilyä tiiviinä ilman varsinaista vuoroviikkoa. Molempien vanhempien ei tarvitse tehdä samoja asioita."
Lastenvalvoja arvioi, että useimmat vanhemmat miettivät ratkaisuja tosissaan. Toisaalta hän epäilee, etteivät kaikki oikein hahmota, kuinka pitkä projekti lapsuus on. Se vaatii vanhemmilta 20 vuotta sitoutumista ja valtavasti vaivannäköä.
lauantaina 14.05.2011
-----------
Helsingin Sanomat 28.3.2010
Anne Karuvuori.
Yksi vai kaksi kotia lapselle?
Jo yksivuotiaat lapset vaihtavat kotia joka viikko.
Onko yleistynyt vuoroviikkomalli paras ratkaisu myös lapsen kannalta?
Vanhempien ero on lasten ja nuorten arkea. Viime vuonna sen koki 30 000 alle 18-vuotiasta suomalaista.
Yhä useammin liitto menee katkolle, kun lapsi on vielä vaunuissa. "Äiti on tuskin kotiutunut vauvan kanssa, kun jo lähdetään eri suuntiin", tapaamisoikeuksia vahvistava lastenvalvoja sanoo. Hän kokee työssään paljon uhkailua, eikä siksi halua esiintyä nimellään.
Lapsen elämästä eron jälkeen käydään tilanteeseen nähden Suomessa olemattoman vähän keskustelua, sanoo psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen.
Hän kaipaa keskustelua erityisesti kahden kodin mallista, joka on yleistynyt valtavasti kymmenessä vuodessa varsinkin Pohjoismaissa.
Edellinen erosukupolvi eli lähes aina yksinhuoltajaäidin kanssa. Siinä ongelmana oli lapsen vieraantuminen isästä. Vuoroasumisessa yhteys isään säilyy, mikä on Keltikangas-Järvisen mukaan tärkeää.
Psykologit useissa maissa ovat kuitenkin huomanneet, että vuoroasuminen on yleistynyt ilmiöksi, josta on lupa tuoda esiin vain myönteisiä puolia.
"On vain päätetty, että se on hyvä."
Ei ole harvinaista, että jo yksivuotiaat vaihtavat kotia joka viikko. 18-vuotiaana heillä on tällä tahdilla muuttoja takana yli 800.
Nettikeskustelujen perusteella järjestelmä toimii.
"Loppupeleissä tämä oli ainut oikea ja täydellinen ratkaisu", 11-kuukautisen lapsen kanssa viikko–viikko-vuorottelun aloittanut äiti vakuuttaa Kaksplus-lehden verkkosivustolla.
"Jos me erottaisiin, niin meille tulisi vuoroviikkosysteemi. Mun mielestä miehellä kuuluu olla samat oikeudet lapsiin kuin äidillä", pohtii toinen.
Keltikangas-Järvinen perää lapsen oikeuksia. Lasta ei voi panna kulkemaan vanhempiensa perässä. "Mitä pienempi lapsi on, sitä suurempi on vaara, että hän jää kokonaan vaille kiinnekohtaa. Kukaan ei pysty ennustamaan, minkä hinnan hän siitä maksaa."
Näkemyksensä Keltikangas-Järvinen perustaa aivotutkimukseen. Aivojen kehitys on ensimmäisinä vuosina kesken, eikä lapsi vielä muista tai ymmärrä. Kaikki pyörii päässä paljon suurempana kaaoksena kuin aikuisella.
"Yhdenkin kodin mittakaavassa lapsi tarvitsee konkreettisia maamerkkejä, joiden kautta hän pystyy hahmottamaan maailmaansa. Oma sänky on äärimmäisen tärkeä tukikohta."
Samasta syystä kotona täytyy olla sellainen läheinen ihminen, josta lapsi voi tarpeen mukaan tankata turvaa. Se voi olla äiti tai isä, mutta kohde ei saa muuttua yhtä mittaa. Alle kolmevuotias kadottaa jo viikossa muistikuvan toisesta kodistaan ja vanhemmastaan. Hän ei tiedä, onko niitä olemassa.
"Aikuinen voi kuvitella, kuinka avuttomalta tuntuisi aloittaa joka viikko vieraassa paikassa ihmisen kanssa, jota ei oikein tunne."
Keltikangas-Järvisen mukaan lapsen hämmennystä lisää se, että usein ainakin toisessa kodissa on uusi kumppani, ehkä hänen lapsiaan ja parin yhteinenkin lapsi.
"Ihmisuhteiden hektisyys kyllä hirvittää. Kuka tutkisi, kuinka monessa perhekokoonpanossa nykylapsi ehtii elää", kysyy Helsingin johtava sosiaalityöntekijä Piia Pelkola.
Lasten näkökulmaa vuoroasumiseen on vaikea tutkia. Kaksivuotiaalta ei voi kysyä, miltä tilanne hänestä tuntuu.
Kasvatustieteen tohtori Hannariikka Linnavuori haastatteli kolme vuotta sitten väitöskirjaansa 8–18-vuotiaita erolapsia, jotka olivat vuorotelleet kahdessa kodissa leikki- tai kouluiästä saakka. Tutkimus on Suomessa toistaiseksi ainoa laatuaan.
Linnavuori havaitsi, että lasten perhekäsitys oli uniikki. Eron jälkeenkin oma ydinperhe säilyi mielessä ehjänä, mutta se asui kahdessa paikassa. Kummassakin oli koti.
Hänen mielestään vanhempien ja ympäristön pitäisi tukea tätä käsitystä. "Lapselle on hyvin raskasta, jos vanhemmat riitelevät tai joku arvostelee hänen perhettään."
Vanhempien uudet kumppanit ovat kriittinen piste. "Mutta toisinaan kumppanista tulee lapselle yksi tukipuu lisää."
Keskustelu lasten tilanteesta eron jälkeen on Hannariikka Linnavuoren mielestä jämähtänyt kahteen leiriin. Toinen ryhmä puolustaa oikeutta yhteen kotiin, toisen mukaan kaksi kotia on tuplaonni.
Linnavuoren haastattelemat lapset ajattelivat eri tavalla kuin aikuiset.
"Useimmista olisi ollut ihanne, jos vanhemmat olisivat pysyneet yhdessä. Jos ero kuitenkin on välttämätön, he pitivät vuorottelua parempana kuin sitä, että isää tapaisi vain joka toinen viikonloppu."
Kodin jatkuva vaihtaminen oli sen sijaan lähes poikkeuksetta rasittavaa. Eniten stressasi, tuleeko kaikki välttämätön mukaan: vaatteet, koulukirjat, urheilukamppeet ja tytöillä meikit sun muut.
Yhden kodin ja vuoroasumisen väliin Linnavuori toivoo vaihtoehtoja, jotka joustavat lapsen mukaan. Vuoroviikkojen asemaa kuvaa se, ettei muista malleista oikein edes puhuta.
Keltikangas-Järvinen toivoo vaihtoehtoja nimenomaan vanhempien tapoihin olla lapsen kanssa. "Jos kodit ovat lähekkäin, kontakti voi säilyä tiiviinä ilman varsinaista vuoroviikkoa. Molempien vanhempien ei tarvitse tehdä samoja asioita."
Lastenvalvoja arvioi, että useimmat vanhemmat miettivät ratkaisuja tosissaan. Toisaalta hän epäilee, etteivät kaikki oikein hahmota, kuinka pitkä projekti lapsuus on. Se vaatii vanhemmilta 20 vuotta sitoutumista ja valtavasti vaivannäköä.
Oli sitten eronnut tai ei.
------
– Anonyymi (ei varmistettu)