Kun emäntä muutama päivä ennen ohjelman lähetystä toi kutomapiiristä tiedon, että Arvo kertoo ohjelmassa sunnuntaina isätarinansa, olin innostunut. Levitin sanaa naamakirjankin avulla, muutamille soittelin.
Olin ällistynyt ohjelman totaalituomitsevaisuudesta. Tiedän itsekin, miten mm. eräs kylän isäntä häntä auttoi. En voi kertoa yksityiskohtia, koska haluan säilyttää isännän anonymiteettin. Näitäkin siis oli. Toki tiedän myös vastakkaisestakin suhtautumisesta.
Olen Arvoa vuotta nuorempi. Myllynurkalta ei ole meille Mäkipäälle kuin kilometri, peltoa ja joki välissä. Parhaimmat kaverini olivat Arvon serkun serkkuja. On selvää, että meillä oli paljon yhteisiä juttuja Ilolammen lasketteluista pesä- ja jalkapalloon. Taisi olla niinkin, että Arvo oli yksi porukasta, kun Pyhäinpäivänä -57 poltin ainoat elämäni tupakit meidän riihessä.
Ohjelma sai minut kovasti miettimään, olenko itsekin jotenkin aiheuttanut Arvolle mielipahaa. En tiedä, koska itse ei sellaista voi muistaa. Arvo muistaa, jos totta on. En myöskään muista, että kaveriporukassamme olisi häneen suhtauduttu nuivasti. Mutta Arvo tietää.
Ensimmäisen kerran huomasin, että Arvolla on näyttämisen halua, kun talvella -64 kävin Vaasassa asuessamme hänen kämpillään joskus pyhinä pelaamassa shakkia hänen kanssaan. Hän oli juuri päättelemässä kauppaopistoa ja sanoi tekevänsä kovasti töitä, jotta saisi keskiarvon 8,5:een. Tavoite oli tärkeä siksi, että se avaa ovet Yhteiskunnalliseen Korkeakouluun Tampereelle. Enempää siitä en muista, mutta taisin jo silloin isäasian syyksi tiedostaa.
Vaasan jälkeen olemme tavanneet muutaman kerran, viimeksi 10 vuotta sitten Helsingissä. Jossakin lounasravintolassa hän huusi minut tervehtimään ollessani poistumassa. En ollut kuuhoillut vieraisiin pöytiin.
Toivon, että Arvo voisi perääntyä piirun verran tuosta elinikäisestä Kuortaneen boikotistaan.
Terveisiä Arvolle!
Peki

– pertti peltokangas (ei varmistettu)