Hyvä että joku uskaltaa avata julkisesti näitä karmeita tapahtumia. Kiitos Kirstille!!! Olen mennyt kouluun v.1966 Outakoskelle. Isä ja äiti vei meidät kolme, iso-siskoni, -veljeni ja minut veneellä tenoa pitkin. Jäimme asuntolaan, äiti ja isä lähti saman tien takaisin kotimatkalle. En muista muuta niistä ajoista kuin sen että iso-sisko sanoi että en saa lutkuttaa peukaloa niin äänekkäästi illalla ettei aleta kiusaamaan. Minulle oli niin valtava muutos, että aloin imeä peukaloa ja olin ahdistunut. Perustarpeista; läheisyys, tunteet, hyväksyminen jne jäivät, ei asuntolan tädit pitäneet sylissä. Kuljimme likaisissa vaatteissa,en muista, että meidän vaatteista olisi joku huolehtinut.Kun koulu alkoi syyskuussa, seuraavan kerran päästiin kotiin joululomalle, Reistin Norjan vuonohevosen kyytissä mentiin talvipakkasella se 40 km, mutta se kotiin pääsy oli jo pienen lapsen mielessä muuttunnut vieraaksi. Opettajana Outakoskella oli umpisuomalainen nainen, joka määräsi minut toisella luokalla nurkkaan kun en osannut lukea seitsemää veljestä sujuvasti.
Veljeni karkasi pariin otteeseen kun häntä kiusattiin ja hän loukkaantui pahasti. Saame oli ainoa kieli siihen asti kun menin kouluun ja sitten siitä ensimmäisestä koulupäivästä lähtien minun piti ottaa suomen kieli käyttöön.
Elin kuin sumussa nuo kaksi ensimmäistä vuotta en juurikaan pysty niistä poimimaan mitään positiivista. Me sisarukset vaihdettiin koulua, minut siirrettiin Utsjoelle kun menin kolmannelle luokalle, sisko ja veli meni Inariin kansalaiskouluun. Utsjoella oli inhimillisempi opettaja ja asuntolaoloihin olin jo sen verran tottunut että siellä oloajoista muistan joitakin positiivisiakin asioita. Näiden kokemuksien jälkeen on elämä ollut levotonta, en tiedä missä koti on. Kunnianhimo on valtava ja näyttämisen halu, että en ole huono. Mutta kyllä siitä ajasta on pysyvät jäljet. Toivon että ne joskus kerätään kirjaksi, koska tiedän että koltilla vasta vaikeaa olikin. Kiitän Kirstiä ja toivon hänelle mukavaa elämää kaikesta huolimatta, kyllä elämä kantaa:)
sunnuntaina 06.02.2011
Hyvä että joku uskaltaa avata julkisesti näitä karmeita tapahtumia. Kiitos Kirstille!!! Olen mennyt kouluun v.1966 Outakoskelle. Isä ja äiti vei meidät kolme, iso-siskoni, -veljeni ja minut veneellä tenoa pitkin. Jäimme asuntolaan, äiti ja isä lähti saman tien takaisin kotimatkalle. En muista muuta niistä ajoista kuin sen että iso-sisko sanoi että en saa lutkuttaa peukaloa niin äänekkäästi illalla ettei aleta kiusaamaan. Minulle oli niin valtava muutos, että aloin imeä peukaloa ja olin ahdistunut. Perustarpeista; läheisyys, tunteet, hyväksyminen jne jäivät, ei asuntolan tädit pitäneet sylissä. Kuljimme likaisissa vaatteissa,en muista, että meidän vaatteista olisi joku huolehtinut.Kun koulu alkoi syyskuussa, seuraavan kerran päästiin kotiin joululomalle, Reistin Norjan vuonohevosen kyytissä mentiin talvipakkasella se 40 km, mutta se kotiin pääsy oli jo pienen lapsen mielessä muuttunnut vieraaksi. Opettajana Outakoskella oli umpisuomalainen nainen, joka määräsi minut toisella luokalla nurkkaan kun en osannut lukea seitsemää veljestä sujuvasti.
Veljeni karkasi pariin otteeseen kun häntä kiusattiin ja hän loukkaantui pahasti. Saame oli ainoa kieli siihen asti kun menin kouluun ja sitten siitä ensimmäisestä koulupäivästä lähtien minun piti ottaa suomen kieli käyttöön.
Elin kuin sumussa nuo kaksi ensimmäistä vuotta en juurikaan pysty niistä poimimaan mitään positiivista. Me sisarukset vaihdettiin koulua, minut siirrettiin Utsjoelle kun menin kolmannelle luokalle, sisko ja veli meni Inariin kansalaiskouluun. Utsjoella oli inhimillisempi opettaja ja asuntolaoloihin olin jo sen verran tottunut että siellä oloajoista muistan joitakin positiivisiakin asioita. Näiden kokemuksien jälkeen on elämä ollut levotonta, en tiedä missä koti on. Kunnianhimo on valtava ja näyttämisen halu, että en ole huono. Mutta kyllä siitä ajasta on pysyvät jäljet. Toivon että ne joskus kerätään kirjaksi, koska tiedän että koltilla vasta vaikeaa olikin. Kiitän Kirstiä ja toivon hänelle mukavaa elämää kaikesta huolimatta, kyllä elämä kantaa:)
– Anonyymi (ei varmistettu)