Hei!
Katsoimme tyttäreni kanssa yhdessä dokumenttia kyyneleet silmissä. Tyttäreni on nyt kunnossa, mutta meilläkin on sairastettu anoreksiaa ja me molemmat tunnistimme paljon asioita viime vuosilta.
Anoreksia on todella koko perheen sairaus...
Olen viimeiset vuodet katsonut kaikki syömishäiriöistä kertoneet dokumentit ja tämä oli niistä paras.
Kaikille niille joita tämä sairaus ei ole koskettanut voin kertoa että dokumentti vain raapaisi pintaa, sairaus on todellakin niin paljon enemmän, kyse ei todellakaan ole pelkästä syömisestä. Meillä on käyty läpi hysteerinen liikunta, "tajunnan sumeneminen", raivokohtaukset, itsetuhoisuus, paniikkikohtaukset, pakko-oireet ja paljon muuta ikävää.
Luulin että anoreksiaa osattaisiin jo hoitaa, mutta ei, meillä ei ole ollut minkäänlaista apua nuorisopsykiatrianosastosta, yksin on pitänyt yrittää. Tuntuu siltä ettei siellä ymmärretä mistä puhutaan tai puhutaan kertakaikkiaan vääristä asioista, taitaa olla niin että siellä anorektikot laitetaan suoraa osastolle, mikä ei todellakaan ole paras vaihtoehto...
Jotenkin tuntuu että anoreksian hoito Suomessa on todella jäykkää ja tiettyihin ohjeistuksiin kangistunutta, jokainen tapaus on kuitenkin erilainen.
Tyttäreni ei ole ollut kertaakaan laitoshoidossa, koska laitoshoidon aikana ei vanhemmilla ole asiaa osastolle kuin vierasaikoina, kysynkin siis miksi sairastuneelta pitäisi riistää oma tukiryhmä.
Meillä on parannuttu kotihoidossa, rakkaudella, omistautumisella, E-Epalla ja Syömishäiriökeskuksen ravitsemusterapialla sekä suurimpana tyttäreni sinnikkyydellä.

– Anonyymi (ei varmistettu)