Sairastin anoreksia- bulimian nuorena. Nyt olen päälle viisikymmentä ja elänyt päällisin puolin normaalin elämän, avioliitossa ja työssäkäyvänä kolmen lapsen äitinä. Suhde ruokaan normalisoitui, mutta anorektinen luonteenkuva jäi, ja koko lailla ilmeisesti myös pysyy. Tarkoitan tällä tietynlaisia muita riippuvuuksia ja itsetunnon heikkoutta, äärimmäistä itsekritiikkiä ja - tarkkailua. Se taas johtaa riskinoton välttämiseen elämässä ja ylenmääräiseen turvallisuushakuisuuteen, myös ns. rutiineja ylläpitämällä. Seurauksena on elämän kaventuminen ja tunne siitä, että elämästä ei ole osannut (tai saanut) koskaan oikein nauttia. Myös masennus on ollut seuralaiseni. Sen nykyisellä tietämykselläni arvoisin seuraukseksi pitkään jatkuneesta aliravitsemustilasta, jolla on vaikutuksensa aivojen välittäjäaineisiin. Serotoniinilääkitys on osoittautunut ainoaksi tepsiväksi keinoksi taistella masennusta vastaan, ja syön sitä jo ilomielin, huolimatta lääkevastaisuudestani.
Nuorena saatu terapia olisi kukaties auttanut anoreksian voittamisessa. Sitäkin tärkeämpää olisi ollut koko perheen terapointi. Monen anorektikon vanhemman kannalta ikävää sanoa, mutta näin jälkikäteen ajatellen vanhempani olivat yksiselitteisesti syypäitä sairastumiseeni. Tietenkin he olivat sitä tahtomattaan ja tietämättään, mutta sairastuneen kannalta tällä "lieventävällä asianhaaralla" ei ole merkitystä. Kun anoreksiasta sanotaan, ettei tiedetä mistä se johtuu, niin ainakin omalta kohdaltani väitän tietäväni. Anorektikot pitäisi yksinkertaisesti eristää perheistään ja epäterveistä suhteista vanhempiinsa. Vanhempia pitäisi hoitaa, ja kenties vielä vanhempien parisuhdetta. Perhedynamiikka on tavalla tai toisella epäterve. Dokumenttia katsoessa kiinnitti huomiota ja laittoi miettimään se, miksi peheenpää eli isä ei osallistunut kuvauksiin vaan "jänisti". Eikö tyttären avunsaanti ollutkaan isälle yhtä tärkeää kuin äidille?
Oma anoreksiani kesti kolme neljä vuotta niin, että bulimia oli lopulta hallitseva. Olen miettinyt, että ilman bulimiavaihetta sairaus olisi voinut olla elimistölleni kohtalokkaampi. Sallin itselleni sentään ajoittain ravintoa, tietenkin syyllisyyttä tuntien, eli oksentaminen ahmimisen jälkeen oli lähes säännönmukaista. Paastoharjoitukset kestivät kolme neljäkin päivää peräkkäin. Samanaikaisesti tein hautausmaalla kesätöitä ja rajoitin jopa veden saantiani, lihomisen pelossa. En voi vieläkään olla muistelematta tuota aikaa tuntematta jonkinlaista itsesäälin sekaista surua. Surun lisäksi ehkä myös katkeruutta siitä, ettei minua kukaan sairaudessani auttanut. Selvisin itse, syynäkö sitten tuo tässäkin dokumentissa esiin tullut anorektikon kuuluisa sisu.
Tsemppiä vaan ja rohkeutta dokumentin Marjalle! Suosittelisin häntä jo jättämään ilmeisen ylihuolehtivan äitinsä ja ottamaan elämässään omat ohjat käsiinsä, terapian avulla. Varmasti hän sitä jostakin saa, luulisi tämän ohjelman tuoman julkisuuden jo siihen mahdollisuuksia antavan. Yhtä lailla äidille suosittelen ansaitusti omaa elämää, vieläpä täysin epäitsekkäästi ja sillä tervehdyttävällä asenteella, että minkäpä hän täysi-käiselle tyttärelleen edes voi.
tiistaina 09.02.2010
Sairastin anoreksia- bulimian nuorena. Nyt olen päälle viisikymmentä ja elänyt päällisin puolin normaalin elämän, avioliitossa ja työssäkäyvänä kolmen lapsen äitinä. Suhde ruokaan normalisoitui, mutta anorektinen luonteenkuva jäi, ja koko lailla ilmeisesti myös pysyy. Tarkoitan tällä tietynlaisia muita riippuvuuksia ja itsetunnon heikkoutta, äärimmäistä itsekritiikkiä ja - tarkkailua. Se taas johtaa riskinoton välttämiseen elämässä ja ylenmääräiseen turvallisuushakuisuuteen, myös ns. rutiineja ylläpitämällä. Seurauksena on elämän kaventuminen ja tunne siitä, että elämästä ei ole osannut (tai saanut) koskaan oikein nauttia. Myös masennus on ollut seuralaiseni. Sen nykyisellä tietämykselläni arvoisin seuraukseksi pitkään jatkuneesta aliravitsemustilasta, jolla on vaikutuksensa aivojen välittäjäaineisiin. Serotoniinilääkitys on osoittautunut ainoaksi tepsiväksi keinoksi taistella masennusta vastaan, ja syön sitä jo ilomielin, huolimatta lääkevastaisuudestani.
Nuorena saatu terapia olisi kukaties auttanut anoreksian voittamisessa. Sitäkin tärkeämpää olisi ollut koko perheen terapointi. Monen anorektikon vanhemman kannalta ikävää sanoa, mutta näin jälkikäteen ajatellen vanhempani olivat yksiselitteisesti syypäitä sairastumiseeni. Tietenkin he olivat sitä tahtomattaan ja tietämättään, mutta sairastuneen kannalta tällä "lieventävällä asianhaaralla" ei ole merkitystä. Kun anoreksiasta sanotaan, ettei tiedetä mistä se johtuu, niin ainakin omalta kohdaltani väitän tietäväni. Anorektikot pitäisi yksinkertaisesti eristää perheistään ja epäterveistä suhteista vanhempiinsa. Vanhempia pitäisi hoitaa, ja kenties vielä vanhempien parisuhdetta. Perhedynamiikka on tavalla tai toisella epäterve. Dokumenttia katsoessa kiinnitti huomiota ja laittoi miettimään se, miksi peheenpää eli isä ei osallistunut kuvauksiin vaan "jänisti". Eikö tyttären avunsaanti ollutkaan isälle yhtä tärkeää kuin äidille?
Oma anoreksiani kesti kolme neljä vuotta niin, että bulimia oli lopulta hallitseva. Olen miettinyt, että ilman bulimiavaihetta sairaus olisi voinut olla elimistölleni kohtalokkaampi. Sallin itselleni sentään ajoittain ravintoa, tietenkin syyllisyyttä tuntien, eli oksentaminen ahmimisen jälkeen oli lähes säännönmukaista. Paastoharjoitukset kestivät kolme neljäkin päivää peräkkäin. Samanaikaisesti tein hautausmaalla kesätöitä ja rajoitin jopa veden saantiani, lihomisen pelossa. En voi vieläkään olla muistelematta tuota aikaa tuntematta jonkinlaista itsesäälin sekaista surua. Surun lisäksi ehkä myös katkeruutta siitä, ettei minua kukaan sairaudessani auttanut. Selvisin itse, syynäkö sitten tuo tässäkin dokumentissa esiin tullut anorektikon kuuluisa sisu.
Tsemppiä vaan ja rohkeutta dokumentin Marjalle! Suosittelisin häntä jo jättämään ilmeisen ylihuolehtivan äitinsä ja ottamaan elämässään omat ohjat käsiinsä, terapian avulla. Varmasti hän sitä jostakin saa, luulisi tämän ohjelman tuoman julkisuuden jo siihen mahdollisuuksia antavan. Yhtä lailla äidille suosittelen ansaitusti omaa elämää, vieläpä täysin epäitsekkäästi ja sillä tervehdyttävällä asenteella, että minkäpä hän täysi-käiselle tyttärelleen edes voi.
– Annami (ei varmistettu)